Uili olisi ansainnut paremman ratsastajan se sai kuitenkin minut. Vuoden verran nimikkoni, "oma hevonen" valtion omaisuutta. Punaisenruskea tamma joka mieluimmin tanssi kuin käveli. Monet kerrat se kantoi minut lumisten oksien alle, ohi punaisimman punatulkun. Hiljaisuus humahti korviin, kylmä kasvoihin, nahkatakin uumenissa sydän lauloi.
Eilen sain puhelun Uili oli kuollut: aortan repeämä. Sen sydämen suunnaton voima räjähti kuin aurinko ja sammui. Lumet ovat sulaneet, sataneet. Se metsä on kaukana, vuosien takana. Mutta vieläkin osa minusta on siellä, osa minusta ei palannut koskaan.
Sirkka Turkka
Runo oli mukana matineassamme vuonna 2007.
Uuteen Vuodatukseen siirtymisen vuoksi kommentointi on tilapäisesti suljettu tässä artikkelissa.
Kommentointi avautuu hyvin pian eli heti kun Vuodatuksen kommenttimoottori on jyrskäyttänyt kommentit lävitse myös tämän artikkelin kohdalla.